Sanojen ja sävelten syntyä . . .

lastlogo2Copyright © Maijaliisa Hiekkanen

Sivun aineistoa ei saa kopioida, siirtää eikä julkaista missään muodossa.

 

 

Johdantoa

 

 

Vuosien ja vuosikymmenien aikana on tavan takaa tullut esille kysymyksiä:

  • Miten laulusi syntyvät? 
  • Otatko nuottipaperia, ja piirtelet sinne nuotteja?
  • Teetkö ensin laulujesi sanat vai sävelet?
  • Mistä saat inspiraatiota?
  • Millainen on se hetki kun joku laulu, runo taikka kirjoitus saa startin?

 

Tällä sivulla koetan vastata siten, miten minun kohdallani ”taide” syntyy. (Jokaisella taiteilijalla kun on ihan oma juttunsa, tekniikkakin, vakiintunut tapa luoda uutta!)

Minulle ovat syntymälahjana tulleet monitaiteelliset ”eväät”. Kirjoitan tekstejä, sävellän lauluja, maalaan tauluja. Kaikki tämä luova puoli persoonassa on ollut itselleni erittäin merkityksellistä, vuosikymmenien saatossa.  Ja, samalla iloksi ja avuksi kanssamatkaajille! Sanat, sävelet, niiden tulkinta.

Minun tapauksessani yleensä sanat ja sävelet nousevat samaan aikaan.  Joskus ensin sävelet, siihen sanat, tai päinvastoin.  Nuotit kirjoitan vasta myöhemmin. Laulu tulee sydämestä, sielusta  – ei piirtelemällä nuottien graafisia kuvioita suunnitellen!

 

Taiteen lajit ihmisen hyväksi

Silloin tällöin näet valtaa kuvallisen ilmaisun trendi. Värien upea maailma. Inspiroivat hetket luonnossa. Sisimmästä nousee ”jokin” tarve siirtää jotakin taulukankaalle. Siveltimen käyttö, värien sekoittaminen, lopputulos? Sillä on tietty tarkoitutuksensa, itselle ainakin, joskus toisten silmien iloksi.

Kuvallinen taide, ilman sanoja – puhuu ja puhuttelee itsekutakin eri tavoin. Samoin kuin instrumenttimusiikki ilman sanoja; sekin viestittää kuulijalle erilaisia tuntemuksia, henkilöstä riippuen.

Kun mm. terapiassa ei aina päästä eteenpäin verbaalisessa vuorovaikutuksessa, hyväksi avuksi tulee musiikki, taide, muut ns. ”pehmeät” terapiat. Lapsilla erityisen toimivaa on leikkiterapia, piirtäminen, muovailu, jne. Monesti ihminen on niin ”lukossa -jäässä” etteivät todelliset tunteet ja asiat pääse esille, sanallisella tasolla.

 

Kohden parempaa elämää

Optimaaliseen elämään tarvitaan, että kukin ihminen on ”sinut” itsensä kanssa, ennenkaikkea.

–   Että on tullut oivallus elämän tarkoituksesta, tullut ymmärrys omasta ainutkertaisuudesta, ja elämän suuresta lahjasta. –    Että oman persoonan tasolla tunteet, tahto, järkiseikat ovat sopusoinnussa.  Jos ”pimeät komerot luurankoineen” ahdistavat,  jos pelko ajaa takana,  jos masennus iskee voimat tilttiin,  jos stressi tai burnout kalvaa terveyttä,  on viisasta koettaa korjata haittatekijät kuntoon! Se on mahdollista, se on jokaisen ihmisen oikeus.

Voidakseen olla iloksi ja avuksi toisille, olipa se työelämä taikka lähipiirin ihmiset, on hyvä olla ”kasassa oleva” ihminen, joka tuntee plussat ja miinukset itsessään. Yhtäkään täydellistä ja absoluuttisesti ”tervettä” ihmistä kun ei ole koskaan ollut, eikä edelleenkään ole! Kaikki ovat rajallisia – kuka mitenkin ja milloinkin! Ihmisyys on haurasta ja säröistä, siinäkin tapauksessa, että joku näyttelee kovaa, vahvaa, lyömätöntä.  Maailma ei ole täydellinen. Kukaan ei ole täydellinen. Elämä ei koskaan ole täydellistä, kaikkien toiveiden mukaista.

WHO:n terveysmääritelmä:  Terveys on fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila, eikä ainoastaan sairauden puuttumista. Kukapa voisi kehuskella olevansa 100% hyvinvoinnin tilassa, aina ja joka paikassa?  Kenellä särkee päätä,  kenellä prakaa ihmissuhteissa,  toisilla psyyken mekanismit ovat liian lujilla, ei tahdo jaksaa.  Tämä matoinen maailma ei tarjoile täydellistä hyvinvointia yhdellekään kulkijalle.

Kuitenkin tässä epätäydellisessä maailmassa, elämässä, kukin ehkä toivoo pärjäävänsä mahdollisimman positiivisesti. Ja toivoo sitä samaa ( yleensä) toisille?  Mikään rikkaus ja menestys, maine ja kunnia ei takaa ehdottomasti onnea ja onnellisuutta ihmiselle. Myöskään köyhyys ei ole kirosana, joka suoralta kädelta ”tappaisi” kaikki eväät optimaaliseen elämään.  Avain on oma asenne, asennoituminen.  Valinnat,  joilla edistää toiveita, vastata haasteisiin. Eli näin?  Suuri ilo kylmän talven perästä on nähdä ensimmäinen kukkiva kukka, jopa rikkaruoho joka sinnittelee asfaltin halkeamasta kohden aurinkoa! Elämä voittaa.  Sitä kohden, sen suuntaan eteenpäin! 

Ja nyt otsikon ja sivun aiheeseen…

——————————————————————————————————————-

Tällä sivulla taustoja seuraavien laulujen syntymiseen.

*   Agaeten laulu  ( 1983)

*   Valtameren aallot (1991)

*   Antoi kaikkensa (1979)

*    Kovia kohtaloita (2002)

———————————————————————————————————————

Meri ja vuoret inspiraation lähteenä, ne lumosivat silmät ja sielun!

 

Oli vuosi 1983, talvi. Olin saanut kutsun eräältä eläkeläisrouvalta matkustaa hänen vieraakseen Gran Canarialle. Hän vietti eläkepäiviään Agaeten pikkukaupungissa. Hän oli tutustunut lauluihini, musiikkiini ja toivoi että sillä matkalla virkistäisin häntä ja toisiakin ohjelmillani. Opettelin jopa muutamia lauluja espanjaksi. Siinä istuessamme valtameren äärettömiä rantoja katsellen, kilometrin korkuisia vuoria tähyillen, joiden huiput olivat usein pilviusvan peitossa . . . alkoi sävel-ja runosuoni elää. Minulla oli mukana matkoillani aina kitara. ( Ja ihme kyllä, se säilyi ehjänä kaikissa lentokoneiden laukkukasoissa ja kärryissä . . . on ehjä edelleenkin!)

 

Istuin terassilla. Linnut pitivät sirkutustaan pensaissa, puissa, tuoksuvissa ruusuissa, köynnöksissä.  Aurinko laski upeana loistavana pallona meren syliin. Tuli äkkiä tumma yö, niinkuin siellä aina tulee! Ilta oli silti lämmin, valot syttyivät. Kaupungin ihmiset tekivät ruokaa, ihanat tuoksut leijuvat illassa. Kuului naurua, lasten mekastusta, iloa. Tavallisen elämän syke oli aitoa ja positiivista.

Ajattelin, kuinka nämä vuoret ovat nähneet sukupolven toisensa perästä. Tämä meri on kuluttanut rantakallioita, kuohuttanut hiekkaa ja kiviä – muovannut ne pyöreiksi.  Ja kaiken tämän yläpuolella on kaikkea ohjannut Hän, Luojamme, joka antoi maailman ihmisille asuttavaksi. Mutta mahdollisti elämän, varasi tien siunaukseen, Hänen rakkautensa ja suojansa osallisuuteen. Tämän hyvyyden voiman ihmeellisen suojan muistaminen alkoi nostaa sanoja, säveliä. Kitarasta löytyivät ihan täsmälliset soinnut, sävelkulku tallentui muistiini, laulu ”syntyi” melkoisen lyhyessä ajassa.

Annoin nimeksi Agaeten laulu. Paikan mukaan. Sen laulun lumosivat esille siis vuoret, meri ja kaikki se (suomalaiselle) erilainen visio. (Liitän laulun perään muutamia kuvia, joiden näkymät olivat inspiraation aihe.)

* * *

Agaeten laulu

Ikiajoista vuoret jylhinä katsoivat korkeuksiin.

Yhä uudelleen – uudelleen pilvet vuoria kiersivät niin.

Joskus hyväillen, hiljaa, lempeä tuuli ne toi.

Joskus myrsky ulvoi ja raivoten vuorilla soi.

* * *

Ikiajoista aallot huuhtoivat rannan kiviä, hiekkaa.

Laski aurinko iltaisin meren syliin – saapui yö tumma.

Vaihtui päivä ja yö, sukupolvetkin kulkivat pois.

Meri, vuoret ja aurinko kaiken tuon kertoa vois.

* * *

Ikiaikoja sitten sai Jumalan rakkaus ihmisten luo.

Sukupolvet vaikk vaihtuivat – loppumaton on Rakkaus tuo!

Yhtä mittaamaton kuin meri rannaton on kuohuissaan.

Yhtä uskollinen kuin vuoret nuo on sijoillaan.

* * *

Joskus Rakkaus tuo luoksemme saapuu kuin myrsky mi pilviä tuo.

Enkä ymmärtää voi, miksi tuskan ja kyynelet mulle Hän suo?

Mutta ymmärrän silloin kun pilvet siunausta sataa,

kevään uuden ne tuo, kukat vuorilla taas kukoistaa!

* * *

Ikiajoista virrannut Jumalan rakkaus on maailmaan.

agaite1Jos vain tahdon – se luokseni saapuu – ja siunauksen tuo tullessaan.

En mä ymmärrä kaikkea – tiedän ja tunnen vain sen:

Kun on Jumalan rakkaus luonain – oon onnellinen!vuoretagaite2

Copyright 1983 Maijaliisa Hiekkanen

palautteet-arvostelut-001

Kuvia:

*   Kuvassa laiva Agaeten sataman edustalla, kun laivaliikenne alkoi Agaeten ja Teneriffan välillä.  Takana näkyvät noin kilometrin korkuiset vuoret, jotka nousevat suoraan merestä. ( Rouva A.T. lähetti kuvan postissa…)

*   Vuoret ja valtameri ovat lumoavia katseltavia ja ovat aina toimineet taitelijoiden inspiraation lähteenä.

*    Kuvat löytyvät sivulta Galleria. Klikkaamalla kuvia näet ne suuremmassa koossa.

*************************************************************************************

Luonto-ja maisematerapia surutyössä

 

Kun esikoistyttäreni kuoli äkillisesti (sairauskohtaukseen)  21-vuotiaana,  ei sellaisen asian käsittelemiseen ollut sanojen siltaa.  Akuutti kriisi toki virtasi ulos sydämestä, kyyneltulvana silmistä.  Jatkossa lääkäri ehdotti ympäristönvaihdosta avuksi tasapainottamiseen,  tunteiden käsittelyyn.  Niinpä löysimme itsemme koko perhe Euroopan valtateillä, matkalla halki mantereen.  Aina Gibraltarille, sitten Espanjan Gadiziin saakka. Päivät ajoa, aina uutta näkymää, sitten illallinen ja yöpyminen majapaikoissa. Voi sanoa, että se oli hoitavaa, antoi etäisyyttä, kasvatti suhteellisuutta. Autossa soi panhuilu-musiikkia. (Huilusta sanotaan, että sen sointi muistuttaa kaikkein eniten ihmisääntä, sielun säveliä!)

Toki tunnetut klassiset kappaleet, Albinonin Adagio,  Beethovenin 9. sinfonian Adagio, Smetanan Moldau,  jne. olivat olleet avuksi surun työstämisessä.  Sekä tietysti vuosisatoja vanhat virret, ihmisten sielun kivuista syntyneet!  Mutta juuri panhuilu tuntui olevan se väline,  joka antoi surulle siivet. . .

Oli joulukuu. Euroopan maisemat etelää kohden mentäessä muistuttivat Suomen syksyä. Etelä-Espanjassa sitten jopa kesäisiä lämpötiloja 15-20 asteen välillä.

       Espanjan laajat vuoristo-ja laaksomaisemat, näkymiä kymmenien kilometrien laajuudelta  – ne jotenkin helpottivat ahdistusta.  Maailma on sentään suuri ja avara, suru ei voi kaataa ihmistä perinjuurin!  Gibraltarilta avautui näkymä sekä Välimerelle, että Atlantille, etelässä häämötti Afrikan rannikko.

Matka oli ollut vaivan arvoinen, vaikkakin Keski-Euroopan vilkkailla teillä. Vaihtuvien maisemien visiot irrottivat surun jumittavasta otteesta ja kehästä.  Oli helpompi hengittää. Palata kotioloihin, elämää jatkamaan. Lääkärin neuvo oli ollut viisasta lajia. Pari valokuvaa Espanjan avarista sisämaan näkymistä.

* Kymmeniä kilometrejä näkymää. Lumiset vuorten huiput kaukana. Avaraa!

palautteet-arvostelut-002espanjaespanja-001

Lisää, luontoterapiaa. . .

 

Sitten, myöhemmin eräällä toisella matkalla,  kun surutyö oli käynyt jo yhden vuodenkierron läpi –  syntyi laulu.

       Oli hirveä – “vuosisadan myrsky”  (sanoivat)  – joka riepotteli lomasaaria.  Hyökyaallot nousivat turistien hiekkarannalle, niin korkealle,  että vesi huuhtoi tuliperäisen saaren mustan rantahiekan pois.  Aamulla oli vain kuumaisemaa! Lapset kauhuissaan, mistä nyt hiekkakakkuja tehdään?

Illansuussa,  kun myrsky oli nousemassa,  kävelin yksikseni pitkin hiekkarantaa.  Illalla kun myrsky myllersi,  istuimme sisällä kynttilän valossa.  Otin kitarani, hyräilin siinä sitä, mitä sielusta tuli sointuja. Tämä laulu alkoi sanoista.  Tuskan purkaminen, käsittely.  Sävel alkoi muotoutua siihen mukaan.  Sielu soitti samaa säveltä kuin kuohuvat aallot.  Mutta lopuksi tuli toisenlaista.

Näkymä siitä,  että kerran eivät myrskyaallot pauhaa, tuskan äänet vaikenevat.

On tyyni meri, sininen taivas, ei pilviä. Valkeassa rantahiekassa ei yksinäisiä jälkiä. On tullut vapauden uusi aika. 

* * *

Kuvia noilta surun ajoilta.  Lanzaroten rantoja leimaa ns. “musta hiekka”. Saari on tuliperäinen,  ja rantahietikkojen alla on mustaa laavakiveä.  Niinpä kova myrsky valtavine aaltoinen “huuhteli”  rantahiekan mereen!  Toiset kuvat on Punaisen Meren maisemista.  Meressä on upeita korallialueita,  fantastisia paikkoja snorkkelointiin, sukeltajille.

agaite3

espanja0-002espanja0-003

Valtameren aallot

 

Valtameren aallot rantaan saapuvat, kuin tuskani aallot siinä kuohuvat.

Korkeat vaahtopäät hiekalle sammuvat, myös tuskani meren aallot kerran loppuvat.

* * *

Myrsky kun raivoaa ja pilvet raskaat on, sieluni laulu on niissä pohjaton.

Kuohuissa aaltojen, äänen kuulen sydämein,

rannalle kuljen – suljen silmät itkien. . .

Rantaa en toista nää, hiekkaan yhdet jäljet jää,

aution rannan laulun tuuli häivyttää.

* * *

Kerran aallot vaikenee on meri äänetön,

aurinko kimaltaa on taivas pilvetön!

Sieluni surun saa tuuli silloin kuljettaa,

kauaksi, kauaksi pois valtamerten taa.

Hiekkaan ei jäljet saa, kauas jää tuskan maa.

Vapauden laulun äänen kuiskaa uusi maa.

Copyright 1991, Maijaliisa hiekkanen

———————————————————————————————————–

 

Laulujen syntytaustaa:   Köyhyyden kirvoittamaa asiaa. . .

 

Näin joulun aikaa lähestyttäessä, muistuu mieleeni, miten joulun alla 1979 syntyi eräs laulu. Kuten tavallista,  ihmiset hössöttivät mitä antaisivat lahjaksi,  ja tietysti lapset arvuuttelivat,  mitä joulupaketeista löytyisi!   Itseäni suretti jatkuva ”köyhyys”.  Varsinkin se,  ettei ollut mahdollisuutta edes jouluna ilahduttaa läheisiä  ja  muita ihmisiä.  Vaikka mielessä ei ollut mitään överiä, ei luksuslahjoja,  vaan ihan tavallisia lahjoja,  ei  joustovaraa sellaisiinkaan.

 

Olin toki tottunut ja lapsuudessani köyhiin, aika ajoin puutteellisiinkin oloihin. Ja koko elämäni oli ollut tavallisen ihmisen arkea, jossa piti tarkkaan harkita rahan käyttö. Höösäämisen ei ollut koskaan varaa.

      Tällainen status on se ”köyhyyden” ja niukkuuden taso.  Ahtaat rajat,  jotka asettavat ja puristavat elämän  joskus hyvinkin kapealle sektorille.   Silti,  moni vähävarainen ihminen toivoo, että  joskus – edes jouluna – voisi toteuttaa pieniä toiveita, unelmia.  Ilahduttaa jotakuta  jouluyllätyksellä!  Taikka arkioloissa,  mennä leivoskahville kuppilaan!  –   Ostaa vaatteita ihan oikeasta putiikista, eikä aina kirpputoreilta  ja  jäännösmyynneistä. . .

      Taikka puhumattakaan niistä yhteiskuntamme köyhyyskuoppaan (talouspolitiikalla) ajetuista, jotka seisovat leipäjonoissa, pysyäkseen hengissä seuraavaan tukipäivään. (Niin ei saisi olla hyvinvointivaltion (?) yhdenvertaisessa (?) järjestelmässä!)

      Eli, tuon joulun alla olin surullinen siitä praktisesta esteestä,  ettei voinut ilahduttaa,  auttaa,  tehdä sellaista,  mitä  sydän toivoi!

         Sitten alkoi näkyä uutta ulottuvuutta, oman pienen poteron surun säveliin?  Laajempaa näkyvyyttä, suhteellisuutta.  Joulun pääsanomaan liittyvää.  Joulun Herra?  Syntyikö Hän Kultaisessa Linnassa, kymmenien lakeijoiden kumartamana? Keskellä kultaa, loistoa, suitsukkeita? Niinpä niin?  Haiseva talli oli ollut ainoa matkalaisen yöpaikka.  Olkivuode oli ensimmäinen vauvan kehto.  Aasit kiljuivat, hiiret juoksentelivat nurkissa etsimässä jyviä olkien seasta. Mitä köyhä äiti-Maria ja Joosef-isä ajattelivat.  Fiilikset?  Taivaan Kuningas otti muotonsa ihmisten keskelle.  Hän tuli köyhäksi ja köyhänä,  jotta kukaan tämän maailman köyhä ei häpeäisi itseään! Tulisi ymmärretyksi.

       Tuon näkymän edessä minua alkoi itkettää.  Minulla oli sentään koti,  oli lämmintä,  oli ruokaa pöydässä.  Köyhyyteni oli globaalisti suhteellista, ei absoluuttista.  Maailmassa oli ja on ankaraa köyhyyttä,   jossa kuollaan nälkään,  näännytään ”ilman mitään” – vailla vaatteitakin!

      Ihmiskunnan tuska on faktaa. Tälläkin hetkellä vain 20 % koko maailman väestä elää ns. hyvinvoinnin keskellä.  Mitä niille 80% edustaville ihmisille kuuluu?  He jakavat niitä muruja joita rikkaiden pöydiltä pudotetaan. . . On sanonta, että  ”köyhää ei ymmärrä muu kuin toinen köyhä”. Kohtalotoveruutta, vertaistukea.

* * *

Laulu alkoi syntyä.  Ensin Herramme köyhyys?  Sitten se, että eräs uhrasi koko omaisuutensa, noin vuoden työpalkkaa vastaavan aarteen.  Vuodatti kallisarvoisen nardusvoiteen,  rohkaisun,  arvostuksen  ja kunnioituksen osoituksena Herrallemme. Materialistit sanoivat tekoa ”tuhlaukseksi”, mutta teko kertoo ihmisarvon asettamisesta rahan edelle.  Köyhyys tai rikkaus?  Se on toisarvoista, ihmisarvo on itseisarvo.

       Nämä kuvat silmieni edessä istuin pianon ääreen. Laulun melodia alkoi virrata sisimmästä, sanat syntyivät samaan sarjaan.  Kyyneleet jotka valuivat poskilleni,  virtasivat, olivat lopuksi ilon ja kiitoksen virtaa.   Asioiden suhteet asettuivat oikeaan järjestykseen.  Jumala antoi kaikkensa.  Hän antoi  Ainoan Poikansa,  syntiemme sovittajaksi, uhriksi,  meidän ihmisten pahuuden kantajaksi. Suurin mahdollinen lahja oli tullut osakseni.  Pääsy armosta kerran taivaan juhliin. Tämä ilo sydämessäni tuli lauluun 4. säkeistö.  Minäkin saan antaa Hänelle kaikkeni. Vaikka se on vähän, köyhä elämä, tyhjät kädet, särjetty sydän. . .   Kun laulu oli valmis, en enää surrut.  Olin onnellinen. Tärkein asia elämässä ei siis ole raha ja tavarat, tai niiden puutos.  Itse elämä on merkityksellinen.

——————————————————————————————————————-

Antoi kaikkensa

Tallin seimehen synnyit sä – Jeesus mun Herrani.
Astuit loistosta Taivahan – tyhjäksi – köyhäksi. . .
Kaiken sen mitä antaa voi  –  Poikansa ainoan,
– antoi Jumala uhriksi – puolesta maailman.

* * *

Nardusvoiteensa Maria vuodatti päällesi.
Jeesus, tuskasi aavistain – sinua rohkaisi!
Kaiken kalleimman parhaimman, Jeesus hän sulle soi!
Antoi lahjansa ainoan, hän teki minkä voi.

* * *

Jeesus uhrasit itsesi, ja pyhän ruumiisi,
– annoit ruoskia, runnella, tähden mun synteini.
Kaiken parhaimman, puhtaimman: – sielusi, henkesi!
Syytön edestä syyllisten – vuodatit veresi.

* * *

Jeesus sinulle lahjoittaa saata en aarteita.
Kultaa tai nardusvoidetta, hyvyyttä, rikkautta!
Kaiken sen minkä antaa voin on särjetty sydämein,
tyhjät käteni, elämäni, tuon sulle Jeesuksen!
Kaiken uhrasit tähteni, sinua kiitän ain!
Jeesus kaikkeni – ikuisesti – sinulle kuuluu vain.

 

Copyright ©

 Maijaliisa Hiekkanen, 1979

————————————————————————————————————————-

jouluiloa-laulua-002

———————————————————————————————————————

Kovia kohtaloita

©  Maijaliisa Hiekkanen 2002

 

 

Lauluun liittyvää. . .

Esittäessäni laulua ”kovia kohtaloita” se on  jatkuvasti tuottanut kuulijoiden taholta kommentteja, kysymyksiä, ajatuksia.  Mikä siinä lieneekin, että se ”kolahtaa” yhden jos toisen ihmisen kohdalla?   Kenties siksi, että moni meistä on elämässään kokenut kohtalon lyöntejä ja iskuja?

       On sairauksia,  onnettomuuksia,  tapaturmia, taloudellisia kriisejä,  väkivaltaa,  kiusaamista, työttömyyden, köyhyyden, syrjäytymisen  ja  yksinäisyyden kurimusta. –   Ja vaikka mitä! Ihmissuhdekriisit koettelevat kovastikin, kun petetään, hylätään, jätetään, mitätöidään ihmisyys, ihmisarvo.  Kaikki tuollaiset ja monet muut ikävät asiat eivät todellakaan tunnu pehmeältä-pumpuli-pesältä!  Jaksaminen on kovilla,  sielu on säpäleinä,  montun pohjalla ei näy valoa. . . Muun muassa edellä kerrotut kokemukset ovat sisältöä, joista voi syntyä laulukin?  Tai runo, taikka maalaus taikka kirja. . .

       Kun laulu syntyi heinäkuussa 2002, taustalla  ja takana oli yli kuusi vuotta jatkunut hirvittävä hometalopetoksen ja oikeusprosessin kurimus. Oikea luhistamislinja.  Kun kesäkuun 10. päivänä oli oikeusjutussa saatu voitto, sen jälkimainingeissa nousi sielusta sanoja ja säveliä,  jotka olivat tietynlaista surutyötä. Faktoja. Raskaiden tunnemuistojen kertausta.

      Mutta samalla  jo selviytymisen kokemuksesta nousi ajatus toisista ihmisistä?-  Hätäkin niistä, jotka menehtyvät kovien kohtaloniskujen musertamina.  Ihmiselämä, koko maailma kun on täynnä raskaita kohtaloita.  Monet pitävät surun sisällään, patoavat tuskan ja ahdingon. Koettavat jaksaa.

      Helpottaa, jos voi ja uskaltaa jakaa karuja kokemuksia.

  –   Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta

–     jaettu suru on vain puolikas!

Älä huku suruusi! Älä menetä toivoasi!

 

Kovia kohtaloita

 

Kovia kohtaloita usein elämä tarjoaa.

Tuntuu: en jaksa, en voita, minut masennus musertaa!

Eikä kukaan vierellä kulje, ei kuuntele käy auttamaan.

Vain surujen tulvavedet käyvät sielua hukuttamaan.

* * *

Kovia kohtaloita, kuka tahtoisi itselleen?

Elämä ei kysy meiltä kun se arpansa jakelee.

Toinen rikkaana onnessa kuolee, toinen nääntyy tuskassaan.

Eikä vastausta kerro kukaan, vaikenevat taivas ja maa.

* * *

Ihminen sinulle laulan, minä kohtalon kolhima näin,

elämäsi ei ole turhaa, eikä mikään väärin päin!

Älä toivoas menetä koskaan, yön perästä aamu saa.

Vaikka pilvet taivaasi peittää, vielä aurinko on sijoillaan.

Anna itkusi virrata mereen, missä ihmisten kyynelet on,

tuskan tulessa toivo syntyy, vielä elämä voittava on.

* * *

Ihminen kohtalon teillä, sinä yksin et taistele.

Matkalla meitä on monta, sydän sydäntä kyselee.

Minä pysähdyin, tuskasi kuulen, vaikka äänetön kuiskaukses on,

sinä tunnet lämpimän tuulen, sinä tiedät toivoa on.

Niinkuin kevät talven voi voittaa, niin kohtalo kääntyä voi

sinun sielusi iloa soittaa, aamu uuden päivän jo toi!

© Maijaliisa hiekkanen – 2002